Waltari - Rare Species

01. One Day
02. Life Without Love
03. Megacity Rain
04. Dreamworld
05. What I Really Know
06. My Pain
07. Quick As A Day
08. Dream
09. Alone
10. Live This!
11. Wasting My Mind
12. No Limit / Your Funky Rhythm / Symphony Of Destruction



Tämä on pitkän uran tehneen bändin kolmen vuoden tauon jälkeinen levy. Olen eri mieltä kuin ne, jotka tuomitsevat tämän huonoksi. Tämä on yksi niistä levyistä, jotka tuomitaan korkeiden odotusten tai muiden ennakkoasenteiden takia. Waltari onnistui taas kerran yllättämään ja teki tällaisen levyn, joka ei tosiaan ollut helppo itsellenikään. Levy aukesi viiden tähden levyksi usean kuuntelukerran jälkeen. Tunnelma levyllä on apea / lässähtänyt, mutta se tässä nimenomaan pointtina onkin. Biisit ovat melko yksinkertaisia, mutta aina jokin juttu pelastaa jokaisen biisin. On kyllä löydettävissä samoja vivahteita kuin Waltarin aiemmissa tuotannoissa, mutta nämä eivät häiritse minua, päinvastoin; ja levy kuulostaa silti omanlaiseltaan, ja itseasiassa voisipa sanoa, että kyse voisi olla ns. 'nyky-Waltarista'.

Kehun kaikkia levyn biisejä. One Day: stä What I Really Know:iin asti mennään samoissa uomissa, tummasävyistä alternative-rockia, jossa tunnelma on epäwaltarimaisen tunkkainen ja hillitty, mutta lopulta tajuntaan tarttuva. One Day oikeastaan on kaikkein raikkain biisi levyllä. Sinkkubiisi Life Without Love: ssa on kehuttavat sanat, ja kappale menee kyllä tanssilattiallakin, ja tanssilattia-versio tästä sinkulla onkin. Megacity Rain kuulostaa syntikkasoundissaan melkein liikaa Big Bang:ltä. My Pain aloittaa sitten levyn loppupuolen vaiheen konebiiteillään ja ko. bändissä tutulla matalalla syntikkakuviollaan, sekä osin Kwan-tyylisillä vokaaleilla. Quick as a Day on konebiittiä kokonaan sähkökitaroiden kanssa, ja omaa oikein tyylikkään kertosäkeen. Dream palauttaa tunnelman hetkeksi takaisin ei niin koneelliseksi, ja tätä voisi verrata Stage -kappaleeseen, kuten joskus kuulee Radium Round -levyn Atom Angelia verrattavan Stageen. Alone on taas koneellinen, sisältää piippaus-soundeja, ja kertosäkeessä Kärtsyn ääni on monille ärsyttävimmillään, mutta kyllä vain täällä kuulostaa oikein hyvälle. Live This! on suorastaan trancea, komea nopea teknojumputus. Wasting My Mind -kappalekin on mielestäni hieno, vaikka se toistaa nimeänsä monta kymmentä kertaa (toistoahan se mielenkuluttaminenkin on, josta biisissä kai kerrotaan), ja kitara on bändin ensimmäiseltä Monk Punk -levyltä löytyvän Ride:n tapainen, melkein liikaa, mutta ei ihan. Levyn päättää coveri vanhasta teknohitti No Limit:stä, jossa sekaan on laitettu vähän Megadethiä. Mikäpä muu bändi tämän tekisi ja paremmin kuin Waltari?


Kerrassaan "cool" ja tyylikäs vaihtoehtorock-levy, josta kyllä valtavirtaakin varmaan hitusen löytyy. Vai onko alternative jo kokonaan valtavirtaa? Levyn siis voisi jakaa tavallaan kahteen osaan, jossa alkupuolen muodostavat nuo tavallista Waltaria tummemmat ja yksi-ilmeisemmät rock-biisit; ja jossa loppupuolella koetaan teknobiittejä, mutta tunnelma pysyy silti aika hillittynä. No, kyllähän se Kärtsy siellä ihan reippaasti laulaa tuttuun tyyliinsä, mutta tämä on Waltarin selvästi hillityin levy, ja toiseksi virtaviivaisin Space Avenuen jälkeen.


5 tähteä  *****