Manboy - Majestic

Velvet
Please Stop Crying
Stone
How The World Ends
Water
Not The Life
Passion
Regret
I Need Fixing



Näin lähtee käyntiin yksi mestariteoksen arvio, ei mestariteosarvio. Majesticin kannet ovat majesteettisen (?) mustat ja pelkistetyt, sellainen voi surukin olla. Etukannessa on kolme vaaleaa ympyrää alekkain, ei muuta. Sen täytyy olla symboli levyn sanoituksille jotenkin, ainakin minun mielestäni. Ehkä se kertoo, että on kaksi, joiden väliin / tielle on tullut kolmas, ja ne ovat kaikki kuitenkin yhtälaisia. Sanoituksiltaan tämä on teemalevy, kuten Saran He Kutsuivat Luokseen, ja ilmestynyt melkolailla samoihin aikoihinkin. Tämä levy on ehkä vielä teemallisempi. Tässä levyssä kukaan ei kuitenkaan taida olla kuollut fyysisesti, eikä tässä levyssä ole sitä jotain haikeaa positiivisuutta, mitä Saran levyllä oli aistittavissa hieman. Tässä levyssä voi kuulla masennusta, ahdistusta, tuskaa, epätoivoa, pelkoa, epätietoisuutta, katumusta ynnä muuta sellaista. Varsinkin sanoissa. Sanoittajan, todennäköisesti bändin laulaja, elämässä on tapahtunut jotakin. Ehkä ei kannata ihan tänne Internetiin laittaa syvä-analyysia siitä, miten tulkitsen tämän levyn varsin avoimet mutta kuitenkin paljon sinne salaperäisyyden verhoihin jättävät sanat, mutta ihmissuhteisiin nämä pohjimmiltaan viittaavat. Ihmissuhdejutut eivät ole silti ainoa, sanoissa käsitellään mielestäni myös masennusta. Mestariteoksen tästä itselleni tekee se, että tähän levyyn saa hukuttaa omaa masennustaan yksinään, häpeilemättä, kaunistelematta, ja pidättelemättä, mutta levy on silti toisaalta hillitty. Tätä kuunnellessa saa rauhassa olla samaistumassa näihin tunnelmiin. Mustaa, vetisiä teitä, katuvaloja, välinpitämättömyyttä, esimerkiksi. Sympaattista.


Suomalaista, Porista päin kotoisin olevaa Manboyta sanotaan usein brittirockiksi / -popiksi. Minulle ei kai koskaan ole suoranaista brittirock -mielikuvaa Manboysta tullut, ehkä siksi, että Manboy on ehdottomasti paras tällainen bändi itselleni, eikä tarvitse siis vertauksiakaan. Toki Manboy on ollut Placebon lämmittelybändinä ja löytäähän niistä jotain samaa. Alussa Manboyn tyypeillä oli sileät posket ja kajaalia, ensimmäisen levyn aikoihin (vähän kuin esim. Sarallakin). Pidän tosi paljon kaikista kolmesta Manboyn levystä. Mestariteoksen tässä uusimmassa levyssä  tekee myös musiikki; tämä on sillälailla raskasta, voimakasta, terävä-äänistä 'poprockia', ettei sitä sellaiseksi voi oikein kutsuakaan. Musiikki on näitä sanoja. Musiikki ei varmasti taaskaan ole "mitään maailman ihmeellisintä", mutta tässä se on toteutettu kyllä hyvin, ja sopien tuohon teemaan ja tunnelmaan. Laulaja tulkitsee sanat aika voimakkaasti ja syvästi, välillä vähän huutamalla ja välillä melkein itkemällä, ei siis varmaankaan epäaidosti ainakaan. Levy herättää sympaattisia säälin tunteita sanoittajaa kohtaan. Tälläkään levyllä mikään kappale ei nouse ylitse muiden, niinkuin mestariteoksessa usein on, niinpä tässäkin kokonaisuus ratkaisee, ja kaikki kappaleet ovat vieläpä onnistuneita. Aiemmilla levyillä ei ollut samanlaista melankoliaa, ja se on ehkä saanut tämän niin tiiviiksi. Aiemmilla levyillä oli pirteämpiä raitoja, vaikka niissäkin oli käsitelty melankolisia asioita.  


Madness Embracing Me. Wraps Me In Velvet. Fills Me With Itself. Inside Me Montains Are Moving. You Never Know Where You Find Yourself. When It Gets Dark. There Is Still A Hopeful Drop Of Water In The Mud. This Is Not The Life I Wanna Live. There's Not Much You Can Do. When Your Passion Has Ran Out. My Hands Are Paper. Don't You Know How The World Ends. I Really Want This Sorrow To End.


5 tähteä   *****