Waltari - Blood Sample

PART1
1.Helsinki
2.Not Enough
3.Too Much Emptiness
4.Never
5.New York
6.I'm in Pain
7.All Roads Will Lead to Rome
8.Digging Inside

PART2
9.Fly Into the Light
10.Shades to Grace
11.Aching Eyes
12.Back to the Audio
13.Pigeons
14.Extermintator Warheads
15.Darling Boy
16.Wide Awake
17.Julia


Tämä arvio on fanin kirjoittama. Waltari on aina ollut ja tulee olemaan tärkein bändi elämässäni, onhan se sitä tälle arvioijalle ollut jo vuodesta 1996 suurinpiirtein. Waltari on aina onnistunut vahvistamaan vaikeissa tilanteissa, vaikkei sitä välttämättä pahimmassa depressiossa kannatakaan kuunnella (kenties liian reipasta ja energistä siihen); sekä antamaan lisää vahvuutta uskomaan omiin arvomaailmoihin ja olemaan ylpeästi oma itseni, sillä juuri sellainen on Waltarikin. Ja kuinkas muuten kuin etenkin bändin energisen ja voimaa, viisautta ja itsetuntoa hehkuvan näkyvän keulahahmonsa ansiosta. Tien näyttämisen, itseensä uskomisen ja tulevaisuuteen parempaa maailmaa kohti vapaana liitämisen ohessa Waltari osaa olla myöskin melankolinen. Oikeastaan voisin kuvailla Waltarilla olevan neljänkin laisia sanoituksia: niitä, jotka kertovat itseensä uskomisesta ja ylpeänä eteenpäin menemisestä tuntematta häpeää, tai sitten soittamisen ja juhlimisen ajoittain hulluudelta tuntuvasta vapauttavasta ilosta; niitä, jotka kertovat maailman ja systeemin epäkohdista suoraan, rehelliseen, vihaiseen sävyyn neuvoen lopettamaan itsensä ja toistensa tuhoaminen tällä oravanpyörällä, ja suuntaamaan katse ja voimat kohti tärkeitä asioita; sitten on niitä sanoituksia, jotka käsittelevät yhtälailla kaikenlaisia maailman ja ihmisten epäkohtia sarkastiseen ja ivalliseen sävyyn; ja sitten on niitä, joissa kerrotaan melkoisen avoimesti omasta ahdistuksesta, surusta, kivusta, yksinäisyydestä jne. liittyen usein jälleen maailmaan ja ihmisiin, silloin Waltari on synkimmillään ja melankolisimmillaan, mutta siellä on kuitenkin joko se toivon pilkahdus tai sitten se on jokin sympaattinen rauhoittava välinpitämättömyys, joka sieltä tulee ilmi ja saa kuuntelijan omaan tilanteeseen 'outoa' melankolista tasapainoa aikaiseksi. Niin; itse todella uskoisin ymmärtäväni siis Kärtsyn sanoituksia sekä Waltarin musiikkia. Tuskin olen kovin pahasti hakoteillä näissä tulkinnoissani.

Waltari on toiminut vuodesta 1986 ja julkaissut monen monta hienoa levyä tyyliin levy tai kaksi per vuosi, sekä ollut väittääkseni ensimmäisenä/ensimmäisinä tuomassa rapin Suomeen musiikissaan (kuuntele 1980-luvun lopun materiaaleja), sekä ollut käsittääkseni ensimmäinen Euroopassa menestynyt Suomalainen bändi, sekä niitä harvoja ellei ainoa Roadrunnerilla ollut suomalaisbändi. Vuosina 2002-2003 oli kuitenkin hiljaiseloa itse Waltarin suhteen. Ja kuten ehkäpä kärsivällinen lukijani tiedätkin, on Waltarin tyyli hyvin monenkirjavaa ja rajoja ylittänyttä, eikä toista samanlaista bändiä maailmasta löytyne.



Pitkä, kahteen osaan jaettu levy vaatii pitkän arvostelun. Nyt vähitellen itse asiaan:


-Helsinki aloittaa; Kärtsyltä tutut koneet taustallaan. Tämä on videobiisi ja radiosoittoa saanut, ja siltä se kuulostaakin, että tämä on radioystävällinen, verrattain yksinkertainen Waltari-kappale, vaikka albumiversiolta löytyy myös gootti-huhuilua ja rappia. Kärtsy laulaa yleisestä tavastaan poiketen biisissä matalalla äänellä (jota ei Kärtsyksi ilman videota ehkä tunnistaisikaan) suomenkieliset vokaalit, mutta kertosäkeessä palataan siihen mielipiteitä jakavaan nasaali-ääneen, joka näin fanin mielestä on tietenkin ja oikeasti loistava sekä persoonallinen. Helsinki-kappale on saanut mielipiteet jakautumaan, niinkuin Waltarin kohdalla aina käy, eli on kehuttu loistavaksi ja sitten maailman huonoimmaksi. Itsestäni tuntuu, että haukut Waltaria kohtaan tulevat useimmiten massamusiikin ystäviltä tai kaava-aivoilta, jotka kenties pelästyvät jopa kateellisiksi asti Waltaria, ja eivät edes yritä kuunnella tätäkään levyä kuin mahdollisimman nopeasti ja kerran läpi, jotta pääsisivät nopeasti kritisoimaan.

-Not Enough on sinkkubiisi, joka on 'nyky-Waltari'-rock-veto, ja myöskin toimiva radiobiisi. Kappale tuo mieleen edellisen levyn loistavan, virtaviivaisen ja vähäeleisen tunnelman. Biisin lauluosuuksissa on kertosäettä lukuun ottamatta erittäin paljon samaa kuin Iitin Harrastajateatterin kanssa tehdyn Kärtsyn sivuprojektin (eli Akseli ja Eelo -levyn) Tabula rasa- kappaleen kertosäkeessä.

-Too Much Emptiness; tässä kohtaa tulee kenties levyin heikoin veto, sillä kuten Kärtsykin jossain sanoi, tämä levy on tehty ottaen vaikutteita itsestään, vanhemmasta materiaalista. Biisi on muuten kiva reipas nopeahko rento punkrockhevi, mutta kunpa nuo 'heyheyhey':t ja aivan liian kliseinen ja tyypillinen Samin kitarasoolo olisi vaihdettu johonkin muuhun. Nuo kaksi särähtävät pitkään Waltaria kuunnelleen korvaan niin pahoin, että harmittaa vietävästi.

-Kännykkäpiippauksella (biisin melodia) alkava Never on mukavan tyypillinen raikas keskinopea Waltari-rock, eli hyvä tarttuva kappale, Waltari -helmi. Tällä levyllä sanoituksissa on käytetty aika paljon kertosäkeissä kliseisiä (klisee on klisee) juttuja, kuten 'baby', mikä vähän vaivaa tätä arvostelijaa, vaikka kyllä sieltä se sanoma saadaan irti silti.

-Yksi Waltarin raskaimmista ja tämän levyn toiseksi raskain kappale on New York. Ja tällaisia soisi Waltarin tekevän levyilleen enemmänkin, sillä nämä aina nostavat levyn arvoa selvästi. Kappaleesta löytää jopa nopeinta death metallia sekä ärjymistä/kirkumista by Kärtsy (kyllä, Kärtsyllä on laaja ääniala, eikä rajoitu vain noihin). Tällä levyllä on myös eräänlainen teema; levyltä löytyy useita biisejä, jotka viittaavat johonkin maahan tai kaupunkiin.

-I'm in Pain on 'nyky-Waltaria' myös, mutta tämä biisi tuo mieleen jostain syystä Apulannan joitakin hitaampia jyrääviä biisejä. Yksi levyn parhaimmista on tämä kappale. Kun sanon "nyky-Waltaria", niin tarkoitan jotain Waltarissa ennen kuulematonta tai harvinaisempaa. Voi olla, että bändin jäsenet näkevät esim. tämän kappaleen olevan tehty eniten vaikutteita omasta tuotannosta ottaen, ken tietää.

-Sitten seuraa toinen levyn mielestäni huonoin veto, nimittäin All Roads Will Lead to Rome, joka muistuttaa häiritsevän paljon Rap Your Body Beat: iä. Jotkut eivät välitä tai edes huomaa itsensätoistoa bändeissä, mutta varhaiset materiaalit kuunnelleena fanina huomaa väkisinkin. Biisi on sinänsä ihan miellyttävä, nopea ja rento.

-Digging Inside; tällaista Waltari ei olekaan sitten tehnyt, ja biisi on kauhuelokuvaa, junnaavuudessaan ja pituudessaan mainio. Kertooko tämä ufosieppauksista? Vaiko kenties yhteiskunnasta? Vaiko vain sairauksista ja sairaaloista?

-Siirrymme hiljaisuuden kautta levyn osioon numero kaksi, jonka täräyttää auki tämän levyn ainoa teknojumputus, ja tämänhän Waltari osaa, erittäin tärkeä ja toimiva osa tätä levyä tämä Fly Into the Light. Muuan arvostelija tiukkapipoisella sivulla kertoi 'kylmää faktaansa' tästä kappaleesta, että tämä on väärin tuotettu/miksattu/sovitettu. No, tämä arvovaltainen allekirjoittanut arvostelija tässä toteaa puolestaan, että tämä on juuri oikein tuotettu. Ne oikeaoppisuudet ja kaavat voi heittää jonnekkin tämän levyn ulkopuolelle, joten olkaamme vapaita niistä!

-Shades to Grace, tätä niinkutsumaani 'nyky-Waltaria', mikä on juurikin hyvää, sukua tämän levyn biisille I'm in Pain. Levyn parhaimmistoa.

-Sitten saamme korviimme joidenkin kriitikoiden mielestä 'liikaa kaiutettua kertosäettä sekä Waltarin tyyppimokaa, eli olla jotain niin massiivista samaassa biisissä'. Saamme Aching Eyesin. Etteivät vain tämän biisin nerokkaat sanat ole käyneet joidenkin kriitikoiden sydämeen liian kovana pistoksena? Aching Eyes, sitähän tavallinenkin maailma on valitettavimmillaan, ja tämän biisin sanat kertovat sen suoraan. Biisi kuulostaa jonkinverran heiveröiselle, mutta toimii silti oikein hyvin. Kuitenkin vastaan tulee Waltari-klisee, nimittäin 'wuaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa' -huuto, joka häivytetään taustalle, tuttu jo hienolta Torcha-levyltä. On totta, että bändillä on tyylinsä, ja tyyli myös on sitä, että samoja asioita toistuu, mutta mutta.. Kärtsy sanoi tästä levystä jossain, ettei Waltari halua tehdä kaikkea niin pilkuntarkasti viilaten, ja aiemmin Kärtsy on sanonut, että Waltari ei ole ryppy otsalla tekemässä ja soittamassa musiikkia.

-Back to the Audio on levyn pisin raita. Ja junnaava, toivoisi tähän jotakin lisämaustetta, mutta kyllä tämäkin silti yhä kahden vuoden jälkeen toimii kuuntelussa. Biisin sanoja tarkastellessa tajuaa, että ehkäpä junnaavuus on tässä tarkoituksella, sillä sanoissa puhutaan osin juuri siitä.

-Pigeons sisältää vierailevan tähden laulamassa itämaisia vokaaleita taustalla. Oikein mainio biisi, oikein mainion kuuloisella kertosäkeellä!

-Exterminator Warheads on yksi Waltarin raskaimmista, ja tämän levyn raskain, mutta myös lyhyin kappale. Se alkaa ilahduttavalla instrumentilla; lautasella ja haarukalla (?) ja noista saatavalla korvia vihlovalla äänellä. Hauskaa ja persoonallista, juuri näin! Kappale on kertosäkeessään vihaista ja jyräävää sekä melkein nopeinta mahdollista death metallia, väliosissa on kuuntelijan koetukselle laittavaa 'Dr. Bombay':ta by Kärtsy, ja tällä on selvästi tarkoitus ajatellen mitä tässä tahdotaan sanoa; turhautunut raivo jotain niin typerää asiaa kohtaan, jolloin pää on niin poksahtamaisillaan, että "hiljaisempikin tyyppi" muuttuu 'Dr. Bombay':ksi.

-Ja sitten, kuten laidasta laitaan, tyylistä toiseen hyppivässä sekametelisopassa kuuluukin; rauhoitutaan Darling Boy:n tahdissa. Sanat ovat sen verran lällyt, että mieluummin keskityn kuuntelemaan itse hyvää biisiä, ja miettimään kuinka Waltarista tulee itselleni aina syksy mieleen, aurinko ja ruska, ja juuri sellaisena päivänä tämänkin Waltarin levyn ensi kertaa sain kuunnella, ulkona.

-Sitten mennään taas yhteen teeman mukaiseen tunnelmaan, on harmonikkaa Waltarista tutun kuuloisen kitaran säestyksellä Wide Awake:ssa, missä haetaan kenties Ranskalaista tunnelmaa. Tämä on yksi kappale, joka on tältä levyltä saanut radiosoittoa, jankkaavasta (mutta hyvästä) kertosäkeestä huolimatta.

-Kriitikko sanoi, että ei edes vannoutunein Waltari-fani tee tämän levyn lopettavalla lyhyellä Julia cover-biisillä mitään. Kuitenkin on se soinut päässäni, kun kävelen  auringossa hiukset lauhkeassa syystuulessa liehuen. Lyhyt biisi rakentuu kokonaan konerummuruksen, Waltari-kitaran, sekä Kärtsyn nasaali-äänen varaan. Olisi tämän voinut jättää sinkun b-puoleksi, ja korvata vaikka jollain kunnon metallipalalla.



Levyn kansissa verinäyte on sinistä, mikä on tietenkin hienoa! (se, että ihmiset ovat kylmäverisiä tai kylmissään, ei ole hienoa) Bändille nykyisin sekä nettisivut että kannet tekevä Jörg on käyttänyt tässä, edellisessä, ja myös uusimmassa Release Date levyssä samaa taustavärimaailmaa (punamusta) kansilehdessä, mikä osuu tarkkasilmäisen silmään. Muuten varsin kivat kannet, etukansi etenkin, koska harvoin bändi poseeraa etukannessa, ja harvoin Waltarin etukansi on beige.



Yhteenveto: hyvin monipuolinen, pitkä, sekasoppa, joka on Waltaria edustavimmillaan ja jos Waltariin tahtoo tutustua mahdollisimman kattavasti yhden pitkäsoiton perusteella, on se oleva tämä levy, tai vaihtoehtoisesti uusin Release Date. Aika pienestä jää kiinni, ettei tämä olisi mestariteos, tuo pieni on nuo muutamat kliseet ja muut kohdat, joissa olisi voinut mielellään vähän vielä viilata!

Lainaus, cd:ssä oleva teksti: "Attention: contains frequencies that may damage your ears"!



4 tähteä ****  (fanin maailmassa 5 tähteä  *****)